Kirja lähtee alkavalla viikolla juuri viimeiselle tarkastuskierrokselle. Sitten on aika luovuttaa se painokoneen ikuistettavaksi, arvostelijoiden hampaisiin ja toivottavasti täyttää tarkoituksensa ja saa jonkun pienen ihmisen löytämään sisältään pysäyttämättömyyden voimaa tai vaikka lisää innostusta elämään.
En nyt kirjoita mitään omaa. Lainaan kunnioittamaani kirjailijaa Mika Waltaria joka kirjoitti juuri ennen syntymääni näin:
"Vaan suurinta kiitollisuutta tunnen muistaessani että poikavuosina ja nuoruudessa en oppinut tuntemaan vain kaupunkia, vaan myös maaseutua ja että kesä kesältä jouduin tekemään myös ruumiillista työtä altteimmassa kehitysiässä niin maamiesten kuin ammattityöläisten kanssa. En tarkoita vain sitä että kouluvuosieni kesien ruumiillisen työn ansiosta sain hyvän terveyden ja kestävän kunnon tulevan työni perustaksi. Muuten tuskin olisin kestänyt työn kuluttavien vuosien painetta ja ahdistusta. Sillä
, niin naiivilta kuin sen muistuttaminen voi tuntua.jatkuva luova työ vaatii myös kestävää ruumista.
Mutta vielä kiitollisempi olen siitä, että minä, jo kolmannessa polvessa helsinkiläinen, sain poikana äitini kotitalossa nähdä ja elää työssä mukana maan kasvun oraan punerruksesta ensimmäiseen riihenpuintiin asti. Vielä 20-luvun alkuvuosina elämä maalaistalossa oli niukempaa ja ankarampaa kuin nyt. Muistan mielelläni sitkeää äidinenoani, vaikka lapsena pelkäsin häntä. Hänen mielestään oli synti syödessä ottaa leivän päälle voita, jos pöydässä sattui olemaan maitoa. Kun myöhemmin, hänen maatessaaan kaupungissa sairaalassa, kävin häntä katsomassa, hän suurimpana ylellisyytenä lähetti minut ostamaan limonadipullon. Mutta ei hänen mieleensä olisi edes juolahtanut juoda sitä sellaisenaan. Se olisi ollut anteeksiantamatonta tuhlausta.
Hän sekoitti siihen vähintään puolet vettä."
Mietippä tuota Waltarin äidinenoa kun seuraavan kerran juot limua. Kokeile sekoittaa siihen puolet vettä ja mieti, että sekin on joskus ollut jollekin ylellisyyttä. Muista nämä sanat kun katselet teinien vetävän päivän viidettä ESsiä kaupan pihalla.
Waltari jatkaa: "Kun jälkeeenpäin ajattelen tuota vanhaa taloa, muistan ettei siellä ollut yhtään ainoaa mukavaa istuinta. Sekin oli eräs perinne, ehkä itsetiedoton, mutta tarkoituksenmukainen. Mukava istuin olisi voinut vietellä joutilaisuuteen. Ei maa kasva itsestään, se vaatii työtä, monipuolista työtä ja hyvin raskasta työtä. Niin nykyäänkin, kaikesta aikamme koneistumista huolimatta, vaikka enää ei sentään tarrvitse aamuviidestä alkaen riihessä pöly kurkussa kirvellen, hikisenä ja nokisena, puida käsivoimin jyviä irti tähkäpäistä. Mutta sellainen on kokemus, jolle jälkeenpäin antaa suuren arvon.
Vielä äidinenostani. Ei hänen säästäväisyytensä ollut saituutta, vaan säilymisen pakon sanelema perinnäinen elämänmuoto. Siitä on osoituksena että hänen äitini lipastonlaatikkoon minun nimiini tallettamansa pankkikirjan avulla saatoin tehdä ensimmäisen ulkomaanmatkani. Eikä hän tästä hurvittelusta jälkeenpäin minulle pahaa sanaa sanonut. Ja ainakin hän opetti minut kunnioittamaan leipää, niin että minun vieläkin on vastatamattoman vaikea viskata pois edes homehtuneinta leivänkannikkaa." - Mika Waltari Ihmisen ääni 1978
Tämä teksti kosketti minua, koska itse olin nuorena kesäisin metallipajassa apumiehenä ja se oli fyysistä työtä joka piti minut hyvässä kunnossa. Kasvoin kodissa, jossa työtä arvostettiin.
Kasvoin myös niukkuudessa koska asuntolainan korot rallattivat kaiken säästöt niin, ettei raha riittänyt kuin välttämättömimpään. Ruokaa ei heitetty roskiin ja vanhat leivät jauhettiin jopa korppujauhoksi.
Kiitos Mika kun muistutit meitä näistä tärkeistä asioista. Muistakaamme pitää itsemme hyvässä fyysisessä kunnossa, jotta luovuudellamme on tilaa ja voimaa elää. Muistakaamme arvostaa muita ihmisiä ja sitä mitä meillä on.
sarjayrittäjä
Seuraa minua Twitterissä: http://twitter.com/#!/lavas
Kommentit
Lähetä kommentti